Lehtikuva 70 vuotta: Aitiopaikalla arjessa ja uutistapahtumien vilskeessä
Lehtikuvan perustamisesta tuli keväällä kuluneeksi 70 vuotta, kuten tämän blogisarjan aiemmissa osissa on kerrottu.
Komean tasaluvun kunniaksi Päivälehden museossa Helsingissä aukeaa marraskuussa Lehtikuvan juhlanäyttely, joka tarjoaa perusteellisen katsauksen kuvatoimiston vaiherikkaaseen historiaan.
Ikoniset kuvat eivät synny ilman läsnäoloa
Juhlanäyttelyn kantavia teemoja ovat muutos ja arki, niin kuvajournalismissa kuin suomalaisessa yhteiskunnassakin. Lehtikuvan olemassaolon aikana valokuvaus on kulkenut hitaasta analogisesta filmikuvauksesta lähes reaaliaikaiseen digitaaliseen kuvaamiseen.
Samalla suomalainen yhteiskunta on avautunut, eurooppalaistunut ja monimuotoistunut. Muutos on näkynyt niin yksityisessä kuin julkisessakin kuvastossa.
Teemakuvien lisäksi näyttelyssä esitellään myös uutiskuvan parhaimmistoa, sillä uutiskuvaaminen on aina ollut Lehtikuvan toiminnan ytimessä. Ajankohtaisten uutisaiheiden kuvittamisen merkitys ei ole ainakaan vähentynyt sen jälkeen, kun kuvatoimisto sulautui osaksi uutistoimisto STT:tä kymmenkunta vuotta sitten.
Ammattimaisen uutiskuvaamisen ensimmäinen edellytys on olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun tähän yhdistyy taitavan kuvaajan oivallus, syntyy ikonisia uutiskuvia, joiden voima kestää vuosikymmeniä.
toimituspäällikkö Panu Tuunala, STT
Isoja uutisia ja arkisempia kuvamuistoja
Lehtikuvan kuvaajien takavuosikymmenten tuotantoa julkaistaan säännöllisesti eri uutisvälineissä, kirjoissa ja esimerkiksi osana dokumentteja ja tv-ohjelmia. Onpa kuvia päätynyt myös erilaisiin tuotesarjoihin ja rakennusten seiniä elävöittämään.
Yleisölle vanhoja kuvia esitellään myös Facebookissa Lehtikuvan vanhat kuvat, tunnistatko? -tilillä. Moniin tilillä julkaistaviin kuviin kaivataan lisää taustatietoja, sillä oleellisiakin tietoja on aikanaan jäänyt kirjaamatta muistiin. Osasyy puutteelliseen taustoitukseen voi olla siinä, että oman aikansa arkisten kuva-aiheiden on katsottu selittävän itse itsensä.
Lehtikuvan vanhat kuvat -tilillä julkaistussa postauksessa pohdittiinkin taannoin sitä, miten arvokkaan arjen tunnistaminen voi olla hankalaa:
Sarja rutiineja, asioita tai esineitä, jotka toistuvat tai ovat aina läsnä, eikä niihin sen tähden tule kiinnittäneeksi keskittynyttä huomiota. Arki on liian lähellä, jotta näkisimme sen.
Virpi Leinonen, Lehtikuvan entinen laborantti ja kuvatoimittaja
Onneksi kameran etsin aina välillä tarkentuu myös näihin jokapäiväisiin ja tuttuihin aiheisiin. Sen ansiosta Lehtikuvan juhlanäyttelystäkin löytyy hyvin erityyppisiä kuvamuistoja. Jotkut kuvista palauttavat mieleen isoja uutistapahtumia siinä missä toiset vievät ajatukset lähemmäs omaa elettyä elämää – tuoltahan se meilläkin näytti aikanaan, eikö vain?
STT:n hybridityömallin suuntaviivat selvillä
Koronaepidemian vuoksi Suomen Tietotoimiston väki on työskennellyt maaliskuusta 2020 lähtien laajalti etänä. Erilaisin järjestelyin ja varotoimenpitein, kuten turvavälit huomioiden, konttorilla työskentely normaalia pienemmällä väkimäärällä on ollut mahdollista läpi pandemian.
Nyt STT:ssä valmistaudutaan paluuseen Ruoholahden toimitukseen niin kutsutun hybridityömallin mukaisesti.
Työaikaa jaotellaan joustavasti
STT:n tavoitteena on siirtyä hybridityömalliin lokakuun alusta. Lähtökohtana toimituksessa on, että vähintään viidennes työajasta on lähityötä, mutta toimittajat voivat joustavasti rytmittää etä- ja lähityötä.
Tietyt vuorot, joissa on eniten hyötyä läsnäolosta, suositellaan tehtäväksi lähityönä. Tällaisiin vuoroihin lukeutuu muun muassa niin kutsuttu haukkavuoro. Haukka vastaa STT:llä esimerkiksi toimituksen yleisosoitteeseen saapuvan sähköpostin seurannasta, muiden uutisvälineiden seurannasta ja toimii uutispäällikön apuna.
Työajan jakamiselle luodut raamit ovat joka tapauksessa hyvin väljät, sillä tarve olla paikan päällä Ruoholahdessa vaihtelee suuresti osaston ja tehtävän mukaan, sanoo STT:n vastaava päätoimittaja Minna Holopainen.
Monilla työntekijöillämme tehtävänkuvat vaihtelevat hyvin paljon. Jatkossa läsnäoloa voi olla joillakin viikoilla reilusti yli viidennes työajasta ja välillä alle.
vastaava päätoimittaja Minna Holopainen, STT
Holopainen lisää, että niin kutsuttua lähityötä tehdään Ruoholahden toimituksen lisäksi myös esimerkiksi eduskunnassa. Vuorosuunnittelussa pyritään myös varmistamaan, että kiireisissä uutistilanteissa joku toimittaja ehtii nopeasti Helsingin keskustan alueelle, lähti tämä keikalle sitten kotoa ja toimituksesta käsin.
Liiketoiminnoissa omat käytännöt
Hybridityöskentelyyn siirtymisen jälkeenkin valtaosa toimituksen työvuoroista tehdään etänä ainakin lähikuukausien ajan. Toimistolle kokoontumisen tarkoituksenmukaisuutta pohditaan tarkoin, ja esimerkiksi toimituksen päivittäiset palaverit järjestetään jatkossakin virtuaalisina.
Uutiskuvaajat ovat käyneet läpi pandemian keikoilla, mutta eivät juurikaan toimistolla, koska kuvat lähetetään kuvatoimitukseen usein suoraan keikoilta. Kuvatoimittajat ovat tehneet osan vuoroistaan Ruoholahdessa läpi korona-ajan, ja tarkoituksenmukaisimmat vuorot tehdään lähityönä edelleen.
STT:n liiketoimintatiimit ovat toimituksen lailla työskennelleet viimeiset puolitoista vuotta pääosin etänä. Hybridityömallin alkaessa Mediapalveluiden, Viestintäpalveluiden, kuvamyynnin ja tietohallinnon tiimit jatkavat edelleen pääosin etätyöskentelyä, mutta toimistolla ryhdytään käydään säännöllisesti tapaamassa kollegoita kasvokkain.
Viestinnässä jatkuu sähköpostisuositus
STT on suositellut läpi pandemian, että yhteydenotot toimitukseen ja tukitoimintoihin tehtäisiin ensisijaisesti sähköpostitse. Tämä suositus ei muutu hybridimalliin siirtymisen myötä, koska etätyöt jatkuvat laajamittaisina.
Mikäli oikean sähköpostiosoitteen valinta mietityttää niin varmin ratkaisu on lähettää viestiä toimituksen yleisosoitteeseen toimitus@stt.fi. Toimituksen sähköpostia seurataan ympäri vuorokauden ja kyseiseen postilaatikkoon saapuvat viestit välitetään edelleen oikeille osastoille tai henkilöille, jos niihin ei vastata suoraan.
Lehtikuva 70 vuotta: Kotimaisen muodin esittelijä
Uutiskuvaus on ollut kautta vuosikymmenten Lehtikuvan liiketoiminnan selkäranka. Yhtiö toimi pitkään etupäässä uutiskuvauksen alalla, ennen kuin muun muassa arkistokuvien myynnistä ja kuvituskuvauksista tuli merkittävämpi osa liiketoimintaa, kerrotaan Risto Jussilan kirjasessa ”Ei sanaa ilman kuvaa – Lehtikuva Oy:n kuusi vuosikymmentä” (2011).
Suomen Tietotoimisto osti Lehtikuvan vuonna 2010. Lehtikuvan sulautuminen osaksi uutistoimistoa vahvisti uutiskuvauksen roolia entisestään, vaikka esimerkiksi henkilö- ja yrityskuvaukset kuuluvat myös STT:n palveluvalikoimaan. Kaikki Lehtikuvan takavuosikymmeninä tarjoamat palvelut eivät kuitenkaan ole säilyneet nykypäivään – yksi esimerkki tällaisista palveluista on muotikuvaukset.
Vaateteollisuuden nousun aika
Lehtikuva perustettiin vuonna 1951, kuten blogisarjan avauksessa kerrottiin. Tänä päivänä 1950-luku muistetaan ajanjaksona, jolloin Suomi vaurastui ja kansainvälistyi nopeasti.
Sotavuosien jäätyä taakse muun muassa kotimainen tekstiili- ja vaatetusala kasvoi vauhdilla. Tuotantolaitoksiin palkattiin lisää väkeä, ja esimerkiksi vuonna 1956 ala työllisti yli 40 000 ihmistä. Vuotta myöhemmin Suomen ulkomaankauppaa vapautettiin tiukasta säännöstelystä, ja kauppa- ja tullisopimukset avasivat uusia ovia tekstiilien tuonnille ja viennille.
Lehtikuvan kuva-arkistoa tutkimalla huomaa, että 1950-luvun jälkipuoliskolla yhtiön kuvaajat ovat vierailleet erilaisissa muotinäytöksissä. Esimerkiksi vuonna 1957 Pan American Airlines ja Kappa-Keskus järjestivät yhteistyössä muotinäytöksen Seutulan lentoasemalla. Muodin uusia virtauksia esiteltiin niin lentokoneen edessä kuin sen matkustamossakin.
Sittemmin kansalliseksi design-ikoniksi nousseen Marimekon vaatteet ja perustaja Armi Ratia on ikuistettu Lehtikuvan kuvaajien toimesta useita kertoja jo 1950-luvulla. Marimekko oli saanut alkunsa samana vuonna kuin Lehtikuvakin.
Lehtikuva on 1950-luvun lopulla järjestellyt mahdollisesti myös itse joitakin muotikuvauksia. Monien vanhojen kuvien saatetiedot ovat kuitenkin sen verran puutteellisia, että täyttä varmuutta asiasta on vaikea saada.
Muotikuvia maastossa ja studiolla
Lehtikuvan osalta suomalaisen muodin kuvaaminen pääsi kunnolla vauhtiin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Suomen tekstiili- ja vaatetusala oli voimissaan.
Muotikuvauksia toteutettiin eri ympäristöissä ja usein ulkona. Sisäkuvauksissa palveli Lehtikuvan oma erillinen studio, joka toimi pitkään Helsingissä. Samaisella studiolla järjestettiin kuvauksia myös muiden toimialojen yritysten ja esimerkiksi aikakauslehtien tarpeisiin. Vain Lehtikuvan tuoreempaa tuotantoa tunteville voikin tulla yllätyksenä, että studiokuvaus oli takavuosikymmeninä hyvin merkittävä osa yhtiön kokonaisliiketoimintaa.
Tekstiiliteollisuusmuseon historiakatsauksen mukaan vielä vuonna 1979 Suomessa käytetyistä tekstiileistä 50 prosenttia ja vaatteista 80 prosenttia oli kotimaisia. Kilpailu halpatuonnin kanssa alkoi kuitenkin kiihtyä ja kotimainen tekstiilituotanto pienentyä. Koneiden automatisointi ja idänkaupan hyytyminen Neuvostoliiton romahdettua kurittivat alaa.
Kotimaisilla muotifirmoilla ei ollut enää entisenlaista tarvetta Lehtikuvan järjestämille muotikuvauksille. Kuvatoimiston omat muotikuvaukset ovatkin tämän päivän katsannossa yksi historiaan jääneistä vaiheista yrityksen vuosikymmeniä kestäneen taipaleen varrelta. Kuvien tenhoa se ei toki vähennä, ehkä jopa päinvastoin.
.
Lehtikuvan perustamisen 70-vuotisjuhlavuoden merkeissä STT:n kotisivujen blogissa julkaistaan kuluvan vuoden aikana kuvatoimiston historiaan liittyviä blogikirjoituksia. Voit tutustua sarjan aiempiin osiin klikkaamalla tästä. Marraskuussa Päivälehden Museossa Helsingissä aukeaa Lehtikuvan juhlanäyttely.
Lehtikuva 70 vuotta: Maailmaa kiertänyt arvokisakävijä
Lehtikuvan historia on myös arvokilpailujen historiaa. Tämän blogisarjan ensimmäisessä osassa kerrottiin, kuinka Helsingin olympialaiset vaikuttivat merkittävästi siihen, että Lehtikuva sai alkunsa runsas vuosi ennen kyseistä suurtapahtumaa. Myöhempinä vuosikymmeninä Lehtikuvan kuvaajista tuli tuttu näky arvokilpailuissa ympäri maailmaa – ei vähiten yhtiön pitkäaikaisen voimahahmon Patricia Seppälän takia.
Lehtikuvan tahtonainen kiersi kilpailuissa
Patricia Seppälä oli Helsingin Sanomien päätoimittajana ja Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtajana tunnetun Eljas Erkon tytär. Seppälä astui Lehtikuvan palvelukseen ensimmäistä kertaa jo vuonna 1952 ja ehti monivaiheisen työuransa aikansa olla Lehtikuva Oy:n toimitusjohtaja sekä yhtiön hallituksen jäsen ja puheenjohtaja.
Seppälä oli intohimoinen urheiluihminen. Helsingin olympiakisojen aikana hän työskenteli lehdistösihteerinä kilpailujen lehdistökeskuksessa. Kotikisojen jälkeen Seppälä ehti osallistua peräti 16 olympialaisten kuvauksien organisointiin joko Lehtikuvan tai Euroopan kuvatoimistojen yhteisjärjestön edustajana. Lisäksi hän toimi taitoluistelun MM-kisojen ja EM-kisojen lehdistöpäällikkönä.
Miehensä diplomaattiuran takia Seppälä asui yli 15 vuotta ulkomailla mutta johti Lehtikuvan joukkoja usein paikan päällä arvokilpailuissa. Kuvaajapiireissä kiertänyt sanonta kuului, että ”missä kisat, siellä Pat”, kirjoittaa Risto Jussila kirjasessaan ”Ei sanaa ilman kuvaa – Lehtikuva Oy:n kuusi vuosikymmentä” (2011).
Ulkomailla vietetyistä vuosista huolimatta Seppälän suhde Lehtikuvaan oli tiivis. Vaikka Lehtikuvalla ehti olla useita toimitusjohtajia, yrityksen asioista päätettäessä lopullinen päätösvalta oli sen hallituksella ja käytännössä siis Seppälällä, Jussila kertoo.
Ennakkovalmistelut alkavat varhain
Lehtikuvan kaltaiselle pienelle kuvatoimistolle arvokisat ovat usein mittava ponnistus. Ja mitä tärkeämmät kisat ovat kyseessä, sitä pidempään ja huolellisemmin niihin toimituksessa valmistaudutaan.
Kisamatkojen organisointi alkaa usein kuukausia tai yli vuottakin aikaisemmin kuin itse kilpailutapahtumat alkavat. Suurtapahtumissa kilpailupaikoille siirtyminen, turvatarkastukset ja muut vastaavat järjestelyt haukkaavat ison osan käytettävissä olevista työtunneista. Improvisointiin ei juuri ole mahdollisuuksia, vaan ennakkosuunnittelun on pakko pelata.
Koronaepidemian takia viime vuonna järjestettäväksi kaavailluista arvokisoista valtaosa siirrettiin myöhemmäksi tai peruttiin kokonaan. Vaikka kansainvälinen kilpailutoiminta on tänä vuonna ollut paljon aktiivisempaa, ennakkovalmisteluista on tullut työläitä, kun tautitilanne, matkustusrajoitukset ja viranomaisohjeistukset voivat muuttua nopeasti.
.
Jalkapallon EM-kilpailujen ja Tokion olympialaisten ennakkosuunnittelu on ollut monin verroin tavallista vaativampaa, kertoo STT:n kuvatuotannosta ja urheilusta vastaava toimituspäällikkö Panu Tuunala.
Akkreditointien, rokotusten ja karanteenien järjestäminen on vienyt valtavasti aikaa. Tokion olympialaisten osalta paljon on vielä auki, vaikka kisoihin on enää muutama viikko.
toimituspäällikkö Panu Tuunala, STT
Suomalaista näkökulmaa taltioimassa
Arvokilpailuissa katsojia kiinnostavat tietysti ennen muuta ottelut ja kilpailusuoritukset. Uutistoimiston näkökulmasta urheilullinen osuus ei kuitenkaan ole välttämättä tärkein syy sille, että omia toimittajia ja kuvaajia lähetetään maailmalle. Nykymaailmassa tulostietoa on tarjolla monissa kanavissa usein reaaliaikaisesti.
.
Kisakaupungeissa järjestettävät edustusurheilijoiden ennakkoinfot ja kilpailujen jälkeiset haastattelut tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden välittää suomalaislukijoille tärkeää tietoa, jota kansainväliset uutis- ja kuvatoimistot tai kisajärjestäjien tiedotuskanavat eivät huomioi. Siksi läsnäolo niissä on STT:n kannalta erityisen tärkeää, Tuunala sanoo.
Entistä isompi osa urheilusuorituksiin keskittyvistä jutuista tehdään kotitoimituksessa. Kisapaikalla ollaan näkemässä ja kuvaamassa ennen kaikkea sitä, mikä ei tv-lähetyksissä näy.
Nykyään yhä harvemmalla suomalaismedialla on mahdollisuuksia lähettää omia työntekijöitään arvokilpailuihin. Ilman Lehtikuvan ja STT:n edustusta suomalaisnäkökulma jäisi monissa kisoissa kovin kapeaksi, Tuunala huomauttaa.
Esimerkiksi maakuntalehden kannalta oman alueen urheilijan kuvaaminen ja haastatteleminen kisapaikalla on tärkeää, vaikka urheilija ei taistelisikaan olympialaisten kärkisijoista.
.
Lehtikuvan perustamisen 70-vuotisjuhlavuoden merkeissä STT:n kotisivujen blogissa julkaistaan kuluvan vuoden aikana kuvatoimiston historiaan liittyviä blogikirjoituksia. Voit tutustua sarjan aiempiin osiin klikkaamalla tästä. Marraskuussa Päivälehden Museossa Helsingissä aukeaa Lehtikuvan juhlanäyttely.
Lehtikuva 70 vuotta: Kamerankäyttöä myytiin kansalle some-ajastakin tutuin argumentein jo yli sata vuotta sitten
Kun kuvatoimisto Lehtikuva perustettiin vuonna 1951, suomalaisessa harrastajavalokuvauksessa elettiin kolmatta aaltoa. Hieman suoraviivaistetun jaottelun mukaan ensimmäinen vaihe oli alkanut jo 1800-luvun lopulla, kertoo kokoelma-amanuenssi Sofia Lahti Suomen valokuvataiteen museosta. Lahden mukaan Kodak toi tuolloin markkinoille kameroita, joilla operointi ei enää vaatinut intohimoista harrastuneisuutta ja kemian opiskelua, vaan vähemmän vihkiytynytkin asianharrastaja sai – valokuvaliikkeen avulla – kuvia otettua.
Toki tuolloin läheskään kaikilla ei vielä ollut siinä määrin luppoaikaa ja ylimääräisiä varoja, että harrastaminen olisi muuten onnistunut.
Sofia Lahti, kokoelma-amanuenssi, Valokuvataiteen museo
Harrastajavalokuvaamisen tai kansankuvaamisen toisen aallon Lahti sijoittaa 1920- ja 1930-luvuille, jolloin joissakin työläisperheissäkin alkoi olla kameroita. Kolmas vaihe alkoi sotien jälkeen 1950-luvun taitteessa: kameratekniikka oli kehittynyt jatkuvasti toisen ja kolmannen vaiheen välissä, mutta laitteita ja filmejä ei saanut sotavuosina hankittua normaalisti ja taloudellisesti niukkoina aikoina harrastukset olivat muutenkin sivuroolissa.
Lomamatka ilman kameraa on turha
Varhaisista suomalaisista valokuvaharrastajista on Lahden mukaan erotettavissa kaksi ryhmää: perheenjäseniään ja koti-idyllejään kuvanneet niin kutsutut näppäilijät ja toisaalta taiteellisesti kunnianhimoisemmat harrastajat.
Ei ole varmastikaan yllätys, että omien läheisten kuvaaminen on kiinnostanut jo varhaisia valokuvausharrastajia. Toisaalta heti amatöörien käyttöön tarkoitettujen, helppokäyttöisten kameroiden yleistyttyä markkinavoimat ovat pyrkineet myymään ihmisille ideoita siitä, millaisissa tilanteissa kameraa kannattaa käyttää.
Visuaalisen kulttuurin tutkimuksen professori Asko Lehmuskallio on tutkinut yli sadan vuoden takaisia Kodakin mainoksia. Hänen mukaansa valokuvausharrastuksen yleistyminen on vahvasti kytköksissä markkinoinnin kehitykseen, sillä kameratuotteita mainostettiin runsaasti. 1900-luvun taitteen mainoksissa kehotettiin kuljettamaan kameraa mukana esimerkiksi pyöräillessä tai autoillessa ja ottamaan se mukaan juhlatilaisuuksiin.
Tosi vahvasti käytettiin sen kaltaista argumentointia, että kameran mukanaolo tuplaa matkan elämyksellisyyden tai sen arvon. Ja että lomamatka ilman kameraa on hukattu lomamatka.
Asko Lehmuskallio, visuaalisen kulttuurin tutkimuksen professori, Tampereen yliopisto
Monet ihmisille tuolloin kaupatut kameran käyttötarkoitukset ovat hyvin linjassa sen kanssa, miten kameraa totuttiin käyttämään myöhemmin 1900-luvun aikana. Lehmuskallion mukaan ei voida kuitenkaan osoittaa suoraa syy-seuraussuhdetta siitä, että mainokset olisivat luoneet niin sanotusti koodiston oikeaoppiselle valokuvausharrastukselle.
Voidaan pohtia, että ovatko alkuaikojen markkinamiehet löytäneet jo varhaisessa vaiheessa merkittäviä kamerankäyttötapoja ja pyrkineet edistämään niitä vai syntyvätkö tietynlaiset toisteiset tavat käyttää kameraa ikään kuin luonnostaan.
Kamerakännykät toivat tasa-arvoa
Vaikka valokuvausharrastus alkoikin Suomessa yleistyä 1950-luvulle tultaessa ja ihmisten vaurastuessa, ei harrastekuvaamisen maailma ollut vielä pitkään tasa-arvoinen. Jos perhe omisti kameran, se oli usein leimallisesti isän kamera, Lehmuskallio huomauttaa.
Kansankuvaamisen kannalta on aika uusi asia, että kuvaamiseen ei tarvita jonkun lupaa tai apua kuvaamiseen ja kuvien kehittämiseen. Kuvausvälineet ovat henkilöityneet oikeastaan vasta kamerakännyköiden yleistyttyä.
Tilastokeskuksen vapaa-ajankäyttöä koskevassa katsauksessa todettiin 1990-luvun alkupuolella, että teknisiä taitoja edellyttävä luova toiminta on perinteisesti kuulunut miesten vapaa-aikaan. Julkaisun mukaan valokuvien kehittämisen osalta traditio alkoi murtua vasta 1980-luvun kuluessa.
Myös uutiskuvaamisen maailma on ollut perin miehinen. Esimerkiksi Lehtikuvan 70-vuotisen historian aikana valtaosa yrityksen valokuvaajista on ollut miehiä.
Historia selittänee osin sitä, millaisia reaktioita Lehtikuvan valokuvaaja Emmi Korhonen on työssään kohdannut. Korhonen kertoi työstään STT Viestintäpalveluiden blogissa vuonna 2018:
Eduskunnassa muutamat vanhemmat miehet ovat joskus kysyneet epäilevästi, että ”mihinkä sä kuvaat?”, ikään kuin nuori nainen ei voisi tehdä tätä työtä.
Emmi Korhonen, valokuvaaja, STT
Muistoksi vai muita varten?
Digitalisaatio ja teknologinen kehitys on aidosti tuonut kamerat kaikkien ulottuville, mutta valokuvaamisen perusmotiivit ovat Sofia Lahden mukaan pysyneet monelta osin samankaltaisina kuin menneinä vuosikymmeninä.
Ihmisiä kiinnostavat ihmiset ja erityisesti oman elämänpiirin ihmiset. Kuvia otetaan, kun halutaan muistaa joku asia tai näyttää myöhemmin kuva ihmiselle, joka ei ole ollut kokemusta jakamassa.
Sofia Lahti, kokoelma-amanuenssi, Valokuvataiteen museo
Toisaalta oman aikamme kansankuvaamista leimaa Lahden mukaan se, että ihmiset ottavat kuvia, joita he eivät ehkä ottaisi lainkaan, jos teknologia ei mahdollistaisi niiden välitöntä jakamista ja esittelyä muille. Näillä kuvilla ei myöskään välttämättä ole suurempaa merkitystä kuvien ottajalle itselleen.
Nykyisin siihen, mitä kuvataan ja mitä kuvia jaetaan muiden kanssa vaikuttaa myös sosiaalinen media - se kannustaa tai jopa yllyttää jakamaan kuvia. Lahti kuitenkin muistuttaa, että vanhoista valokuva-albumeista ja jälkipolville tarkoituksella säästetyistä otoksista ei voi päätellä, mitä kaikkea menneiden sukupolvien edustajat ovat kuvanneet.
Välillä näkee vanhoja albumeita, jotka on selkeästi tarkoitettu yksityiseen käyttöön, ei kylään saapuville naapurintädeille esiteltäviksi. Kuvata on voitu mitä vaan, mutta säädyllisyysajattelu kuvien esittelyn suhteen on ollut erilainen.
.
Lehtikuvan perustamisen 70-vuotisjuhlavuoden merkeissä STT:n kotisivujen blogissa julkaistaan kuluvan vuoden aikana kuvatoimiston historiaan liittyviä blogikirjoituksia. Voit tutustua sarjan aiempiin osiin klikkaamalla tästä. Marraskuussa Päivälehden Museossa Helsingissä aukeaa Lehtikuvan juhlanäyttely.
Etäjohtajuus ja uuden opettelu ovat leimanneet STT:n toimitusjohtajan ensimmäistä puolivuotista
Kimmo Laaksonen aloitti Suomen Tietotoimiston toimitusjohtajana joulukuussa 2020. Uutinen Laaksosen nimityksestä julkaistiin puolitoista viikkoa aiemmin, ja samaisena perjantaina hän myös esittäytyi STT:n työntekijöille Teams-videopuhelun kautta.
Turussa asuva Laaksonen kohtasi tuolloin kymmeniä uusia alaisia, joista kuitenkin valtaosa osallistui etäesittelyyn kamerat suljettuina. Haastava paikka, voisi kuvitella – mutta ei lopulta niin erilainen kuin ensiesittäytyminen työpaikan neuvottelu- tai kahvitilassa, Laaksonen pohtii keväällä 2021.
Fakta on se, että ollaan sitten etänä tai paikan päällä, niin suomalaiset reagoivat tällaisessa tilanteessa samalla tavalla. Eivät paljon kysele, miettivät ehkä, että mikä tuo on miehiään, tykkäänkö siitä ihmisenä ja mitähän se aikoo ensimmäisenä muuttaa.
toimitusjohtaja Kimmo Laaksonen, STT
Muutosten maalailu ei ole se ensivaikutelma, jonka Laaksonen haluaa tällaisessa tilanteessa antaa. Siksi hän kertoi STT:n työntekijöillekin ensitapaamisella ennen muuta henkilöhistoriastaan, aina täysi-ikäisten lastensa lemmikkejä myöten.
Haluan kertoa ensimmäisenä avoimesti omasta taustastani. Uskon, että siinä aukeaa joku pieni kanava, ja varsinainen työ ihmisten kanssa alkaa sitten myöhemmin.
Journalismin kiinanmuuri käynyt jo tutuksi
Nyt marraskuisesta Teams-esittäytymisestä on kulunut jo lähemmäs puoli vuotta. Ensimmäiset kuukaudet STT:n johdossa ovat Laaksosen mukaan menneet ”älyttömän nopeasti”, mutta samalla hän kokee, että on ehtinyt opetella ja käydä läpi todella paljon asioita.
Suurin oppi on ollut STT:n oman toiminnan mekaniikan ymmärtäminen. Insinöörinä ajattelen järjestelmiä, ja järjestelmien kautta hahmottuu yhtiön liiketoiminta.
Läheskään kaikkia alaisiaan hän ei ole vieläkään tavannut etätyöjärjestelyjen takia, vaikka onkin välillä käynyt toimistolla Helsingin Ruoholahdessa. Talon tapoihin tutustumisessa tärkeänä apuna on ollut pitkän linjan STT:läinen, vastaava päätoimittaja Minna Holopainen.
Kun Laaksonen viime syksynä kiinnostui STT:n toimitusjohtajan pestistä, hän halusi heti varmistaa, että päätoimittaminen ei olisi osa työnkuvaa. Laaksosella ei ole toimittajataustaa, mutta hänestä on ollut mielenkiintoista seurata ja opetella vierestä myös journalistisen työn johtamista.
Ja jos innokas myyntimies jossakin kohtaa innostuu vähän liikaa, niin Minna osaa hienovaraisesti kertoa, missä kaupallisen puolen ja journalismin välinen kiinanmuuri seisoo.
Mediatuki turvaisi toimintaa
STT:n asiakaskunta on laajentunut parin viime vuoden aikana. Nyt uutistoimiston uutisia julkaistaan käytännössä joka puolella maata ja liki kaikissa suurimmissa päivittäismedioissa.
Laaksosen mukaan vallitsevassa tilanteessa korostuu media-asiakkaita tyydyttävän tuotteen ja palvelun tarjoaminen.
Asiakkaiden on koettava meidän palvelujemme hyödyllisinä, ja meidän on kyettävä osoittamaan hyödyt heille.
Hyvistä asiakasuutisista huolimatta STT:n talous ei ole vielä tasapainossa. Koska uusia media-asiakkaita ei Suomesta enää juuri löydy ja omaehtoinen kasvu on siten vaikeaa, on uutistoimisto kääntynyt myös valtion puoleen toimintansa turvaamiseksi.
Median koronatukea STT ei saanut, ja näyttää siltä, että muutakaan tukea ei ole luvassa lähitulevaisuudessa. Huhtikuussa liikenne- ja viestintäministeriön mediatukityöryhmä esitti, että uutis- ja ajankohtaissisältöjä tarjoaville tiedotusvälineille alettaisiin myöntää pysyviä tukia samaan tapaan kuin muissa Pohjoismaissa. Vain kuukautta myöhemmin ministeriö kuitenkin kertoi pitävänsä epätodennäköistä, että pysyvä mediatuki mahtuisi valtion ensi vuoden budjettiin. Asiasta uutisoi tuolloin Suomen Lehdistö.
Toimitusjohtaja Laaksosen mukaan valtiontuen saaminen olisi merkittävää STT:n toiminnan kannalta. Hän toivoo, että Suomessa löydettäisiin poliittista tahtoa tukea uutismedioiden toimintaa, kuten muissa Pohjoismaissa on tehty pitkään.
Luotettavaa journalismia tässä kakofonisessa uutismaisemassa tarvitaan jatkossakin. STT:n uutiset voidaan lukea osaksi huoltovarmuutta – ne ovat luotettava tieto- ja uutislähde kaikille kansalaisille.
Asiakaskeskusteluja monella rintamalla
Viime vuoden keväänä STT siirtyi nopeasti liki täysipainoiseen etätyömalliin. Nyt uutistoimistossa pohditaan sitä, miten työt pitäisi järjestää sitten, kun koronarajoitukset eivät enää pakota laajamittaiseen etätyöskentelyyn.
Korona on osaltaan hidastanut Laaksosen tutustumista uutistoimiston asiakaskuntaan. Kesän korvilla ja kesälomien jälkeen yksi hänen tärkeimmistä tavoitteistaan onkin päästä tapaamaan ihmisiä vihdoin kasvokkain.
Media-asiakaskentällä asiakastapaamisia on jo ollut, mutta viestinnän työkaluja, kuten STT Info -tiedotejakelua, tarjoavan STT Viestintäpalveluiden asiakaskuntaan tutustumiseen ei toimitusjohtajalla ole vielä ollut riittävästi aikaa.
Viestintäpalveluissa meillä on asiakkaina yrityksiä, joista tunnen väkeä, mutta en niinkään viestinnän puolelta. Eritoten sillä puolella haluan päästä asiakastyöhön kiinni.
Yksi isoista toimitusjohtajaakin työllistävistä projekteista on STT:n uuden kuvakaupan lanseeraaminen. Kuvakaupan uudistaminen on aloitettu jo hyvän aikaa ennen Laaksosen astumista STT:n johtoon, ja projektissa aletaan vihdoin olla voiton puolella.
Kunhan uusi kuvakauppa on saatu käyttöön, niin kuvapalveluissakin päästään käymään tarkempia keskusteluja siitä, miten voimme palvella nykyisiä ja uusia kuva-asiakkaita.
Samaan aikaan kun uutta kuvakauppaa valmistellaan käyttökuntoon, tehdään jo suunnitelmia toimitusjärjestelmän uusimisesta. Projektin keskiössä on antaa asiakkaille reaaliaikaisesti ja läpinäkyvästi tietoa siitä, mitä juttuja uutistoimistossa on parhaillaan tekeillä, ja mitä on suunnitteilla seuraavaksi. Käytännössä tavoitteena on päivittää koko asiakaskokemus. Varmaa siis on, että toimitusjohtaja Laaksosen vauhdikas startti ei ihan äkkiä tasaannu.
Lehtikuva 70 vuotta: Vanha kuvausjeeppi joutui kolariin, koki muodonmuutoksen ja löytyi yllättävän yhteydenoton seurauksena
Joskus pieni pala kadonnutta historiaa voi löytyä yllättäen uudestaan. Lokakuussa 2020 loimaalainen autoharrastaja Markku Pyörre lähestyi Lehtikuvaa kysellen lisätietoja kuvatoimiston aikanaan omistamista ajoneuvoista.
Lehtikuvan autot eivät ole vuosiin poikenneet tavallisista siviiliautoista, mutta yrityksen ollessa nuori tilanne oli toinen. Vanhojen valokuvien perusteella Lehtikuvan kuvaajat ovat nimittäin kulkeneet keikoille ainakin kahdella yrityksen tunnuksin varustetulla jeepillä 1950- ja 1960-luvuilla. Lehtikuvan hallusta ei kuitenkaan enää vuosikymmenten jälkeen löydy tarkempia tietoja yrityksen aikanaan hankkimista ajoneuvoista.
Kävi ilmi, että ainakin toinen näistä autoista on yhä käyttökuntoinen. Sen omistaa nyt Pyörre, joka oli löytänyt todisteen ajoneuvon ensimmäisestä omistajasta tieliikenteen alan valtakunnallisen erikoismuseon Mobilian arkistosta. Vanhan katsastuskortin mukaan Willys-merkkinen ajoneuvo oli ensirekisteröity Lehtikuva Oy:n nimiin vuonna 1957.
Autoa kursittu kokoon
Lehtikuvan asiakkaille avoimesta Kuvakaupasta löytyy yksi kuva, jossa näkyy juuri Pyörteelle päätynyt auto. Sen rekisterinumero on alun pitäen ollut BR-587. Lisäksi yrityksen sisäisestä digiarkistosta löytyy kuva samaisesta jeepistä kolaroituna. Kuvan saatetiedoista ei selviä, millaisen onnettomuuden seurauksena auto on vaurioitunut, mutta onnettomuusvuodeksi on arvioitu 1959.
Pyörteen mukaan vanha maastoauto onkin kokenut kovia vuosien saatossa. Hän arvioi, että kulkupeliä on aikanaan parsittu kokoon kolarin jälkeen niillä osilla, mitä on sattunut löytymään.
Irrotettavaa kattoa ei enää ole, eikä tuulilasikaan ole alkuperäinen. Myös kylkipellit on uusittu jossain pajalla aikoinaan.
Markku Pyörre
Ulkomuoto muuttunut melkoisesti
Pyörre lähetti Lehtikuvalle pari kuvaa 1990-luvun alussa museorekisteröidyn ajoneuvon nykykunnosta. Mustavalkokuvista auton väri ei käy ilmi, mutta vanhan rekisteriotteen mukaan se on joskus ollut keltainen, Pyörre kertoo. Väri on muuttunut vihreäksi jonkun edellisen omistajan aikana, ja kulkupeli onkin nykyään varsin erinäköinen kuin Lehtikuvan väkeä palvellessaan.
Tekniikaltaan se on liki alkuperäisessä kunnossa ja koko ajan pyrin löytämään siihen alkuperäisiä osia aikanaan vaihdettujen tilalle, mutta se on hidasta. Pitää yrittää saada alkuperäiset kilvet vielä, mikäli ne on vapaat.
Valottaisiko joku auton vaiheita?
Keväällä 2021 auton vaiheet ovat hieman tarkentuneet. Syksyn jälkeen Pyörre on etsinyt tietoja autonsa historiasta niin Kansallisarkistosta kuin Traficomistakin.
Vanhan kuvausjeepin omistushistoria on nyt todennäköisesti selvillä tähän päivään asti. Ilmeisestikin Lehtikuva myi auton eteenpäin syksyllä 1961, ja sillä ehti olla kymmenen eri omistajaa ennen kuin Pyörre osti auton itselleen vuonna 2011.
Pyörre etsi tuolloin "edullista, mutta erikoista harrastepeliä". Lehtikuvalle alkujaan kuulunut ajoneuvo oli korjattavana ammattikoulussa, kun hän päätti tiedustella sen edellisen omistajan myyntihaluja.
Jeeppi oli vain niin kiehtovan erikoinen. Auton käytöstä ei minulla ole enempää tietoa vieläkään. Olisin kiinnostunut sen vaiheista, sillä pitäisi selvittää mitä autolle on tehty missäkin vaiheessa.
Lehtikuvan luovuttua jeepistä sen seuraavat omistajat ovat asuneet enimmäkseen pääkaupunkiseudulla. Mahtaisiko joku tietää ajoneuvon vaiheista tarkemmin?
.
Lehtikuvan perustamisen 70-vuotisjuhlavuoden merkeissä STT:n kotisivujen blogissa julkaistaan kuluvan vuoden aikana kuvatoimiston historiaan liittyviä blogikirjoituksia. Sarjan aiempiin osiin voit tutustua oheisten linkkipainikkeiden kautta. Marraskuussa Päivälehden Museossa Helsingissä aukeaa Lehtikuvan juhlanäyttely.
.
.
.
Lehtikuva 70 vuotta: Vanhojen valokuvien tunnistaminen haastaa ja tyydyttää nostalgiannälkää
Tuntematon kuvaaja, unohduksiin painunut kuvauspaikka, puuttuva selite kuvauskohteesta – Lehtikuvan filmiarkistosta löytyy tuhansia ruutuja, joiden yhteydestä puuttuu varsin keskeisiä saatetietoja. Takavuosikymmeninä käytännöt kuvien saatetietojen täydentämisen suhteen olivat kovin erilaisia kuin nyt digiaikana. Onnistunut valokuva on toki onnistunut kuva ilman täydellisiä taustatietojakin, ja niinpä Lehtikuvassa on vuosien saatossa digitoitu lukemattomia hieman puutteellisinkin tiedoin varustettuja kuvia.
Kuvien käyttömahdollisuudet toki paranevat, jos saatetiedot ovat kunnossa. Lehtikuva onkin usean vuoden ajan turvautunut joukkoistamiseen vanhojen kuvien tietojen täydentämiseksi. Vanhojen kuvien tietojen ja taustojen perään kysellään noin kerran viikossa Facebookin tilillä Lehtikuvan vanhat kuvat, tunnistatko?. Vaikka Lehtikuvan hallusta löytyy myös ennen yhtiön perustamisvuotta 1951 otettuja kuvia, niin sosiaalisessa mediassa arvuuttelun kohteena olevat kuvat ovat pääosin 1950–1980-lukujen satoa.
Ei sentään pakkomielteistä
Lehtikuvan vanhat kuvat -tiliä seuraava Jonne Kivinen on mukana useammassakin Facebook-ryhmässä, joiden keskiössä ovat vanhat valokuvat. Häntä kiinnostavat ennen muuta pääkaupungista menneinä vuosikymmeninä otetut kuvat ja tuntemattomaksi jääneiden kuvauspaikkojen selvittäminen.
Jos jossakin vanhojen valokuvien ryhmässä julkaistaan päivällä kuva, jonka miljööstä ei ole tarkkaa tietoa, Kivinen saattaa tarttua heti selvitystyöhön. Ja palata aiheeseen uudestaan illalla, jos oikea vastaus ei heti selviä, eikä kukaan muukaan sitä ole päivän aikana löytänyt.
Tutkimustyössä Kivistä auttavat digitaalisten lähteiden lisäksi muun muassa kirjat, joissa on vanhoja kuvia Helsingistä. Vuosien aikana niitä on kertynyt hänen omaankin kirjahyllyynsä. Kivisen mukaan kyseessä on kuitenkin puhdas harrastus.
Välillä on pakko nostaa kädet pystyyn, sillä en voi töidenkään vuoksi viettää koko päivää etsimässä vastauksia kuvakysymyksiin. En ole hirveän pakkomielteiseksi onnistunut tässäkään asiassa tulemaan.
Jonne Kivinen
Eletty elämä auttaa
Kivinen on syntynyt Helsingissä, ja hän asuu kaupungissa nytkin. Hänen mukaansa on silti sattumankauppaa, että kotikaupungin kadut ja kuviin ikuistettu historia alkoivat jossakin vaiheessa kiinnostaa häntä enemmän.
Kai se on jonkinlaista nostalgiaa, vaikken ole itse niin vanha, että olisin monia vanhoissa kuvia näkyviä asioita itse kokenut ja elänyt.
Joanna Maltzeff taas kertoo, että hänelle kuvien taustojen selvittäminen liittyy ammatilliseen kutsumukseen. Maltzeff on työskennellyt aikanaan myös Lehtikuvassa, ensin arkistovirkailijana ja myöhemmin editoijana. Nykyään hän on vapaa tutkija.
Maltzeff seuraa Kivisen lailla useita sosiaalisen median valokuvaryhmiä. Hän pitää vanhoihin kuviin liittyvien johtolankojen selvittelyä mielenkiintoisena haasteena, jossa auttaa muun muassa hyvä kokonaiskäsitys erilaisten kotimaisten kuva-arkistojen sisällöstä.
Aktiivisuus Lehtikuvan-tilillä liittyy myös auttamisen haluun. Haluan auttaa tunnistamisessa ja antaa tietoni käytettäväksi.
Joanna Maltzeff
Tutkija ei tukeudu yksin työelämän oppeihin kuvien taustoihin syventyessään. Maltzeffin mukaan kuviin on helpompi lisätä tietoja, jos ne ovat peräisin niiltä vuosilta, kun hän on itse ollut lapsi, teini tai nuori aikuinen.
Eletty elämä auttaa. Ja koska olen asunut pääkaupunkiseudulla koko elämäni, niin tunnistan paremmin täällä otettuja kuvia kuin vaikka maaseudulla otettuja.
Monen sortin muistelijoita
Sosiaalisen median kuvantunnistusryhmissä pääsevät ääneen monenlaiset ihmiset: alan ammattilaiset, kuvista innostuneet harrastajat, vanhojen autojen harrastajien kaltaiset rajatun aihepiirin tietäjät sekä satunnaisesti sivuille eksyvät arvailijat.
Ryhmiä seuratessaan Maltzeff on pannut merkille, että ihmiset muistavat helposti asioita eri tavoin.
On vain inhimillistä, että asioita muistetaan välillä väärin. Työssäni olen huomannut, että valokuvaajatkaan eivät aina muista asioita oikein vuosien jälkeen.
Joanna Maltzeff
Hän ei itse lähde ”kauhean heppoisesti arvailemaan” kuvien taustoja, vaan tutkii kuvia ja lähteitä mieluummin huolella ennen kuin esittää näkemyksiään muille.
Vaikka joukkoistamisen kautta tapahtuvassa tietojen selvittelyssä on riskinsä, Maltzeff pitää Facebookia periaatteessa hyvänä kanavana kerätä tietoa menneistä vuosikymmenistä ja vanhoista kuvatallenteista.
Ihmiset, varsinkin eläkkeelle jääneet, selkeästi mielellään muistelevat menneitä. Olen kyllä vähän harmissani siitä, että ne muistot usein jäävät sinne palveluun, eivätkä tallennu jonkun ”muistiorganisaation” tietokantaan.
Tunnistettavaa eri aihepiireistä
Lehtikuvan vanhat kuvat -tilin kautta kerättyjä tietoja ei yleensä täydennellä yksittäisten Facebook-kommenttien perusteella, vaan tietoja pyritään tarkistamaan useista lähteistä. Tapauskohtaista harkintaa toki käytetään. Välillä käy esimerkiksi niin, että tilillä julkaistuja kuvia käyvät kommentoimassa niissä itse esiintyvät ihmiset, jolloin heidän muisteloillaan on luonnollisesti erilainen painoarvo kuin yksittäisillä ulkopuolisten esittämillä kommenteilla.
Lehtikuvan tilillä tapahtuvassa arvuuttelussa on ennen muuta kyse yrityksen pitkän historian vaalimisesta ja takavuosien kuvaajien töiden esille nostamisesta. Vaikka kuvat olisivat hienoja sellaisenaankin, kontekstointi ja puutteellisten tietojen täydentäminen antaa niille lisäarvoa myös dokumentaarisessa mielessä.
Julkaistavia kuvia valittaessa huomioidaan ihmisten erilaiset kiinnostuksen kohteet: Siksi tilillä kysellään joskus kaupunkikuvien kuvauspaikkoja, seuraavalla kerralla unholaan painuneita takavuosien urheilijatähtiä tai vaikkapa vanhojen designesineiden nimiä. Kaikki kuvamysteerit eivät joukkoistamisen avulla ratkea, mutta arvuuttelu voi silti tuottaa iloa seuraajille.
.
Lehtikuvan perustamisen 70-vuotisjuhlavuoden merkeissä STT:n kotisivujen blogissa julkaistaan kuluvan vuoden aikana kuvatoimiston historiaan liittyviä blogikirjoituksia. Sarjan aiempiin osiin voit tutustua oheisten linkkipainikkeiden kautta. Marraskuussa Päivälehden Museossa Helsingissä aukeaa Lehtikuvan juhlanäyttely.
.
.
Vaikuttiko koronavuosi STT:n siteerausmääriin?
Koronavuonna 2020 STT siteerasi muita suomalaismedioita noin 775 kertaa. Edellisenä vuonna siteerauksia oli tehty 850, ja takavuosiin verrattuna siteerausmäärän lasku on vielä jyrkempi.
Vastaava päätoimittaja Minna Holopainen arvelee kriisivuoden vaikuttaneen STT:n siteerauskäytäntöihin kahdella tapaa. Holopainen arvelee, että kaikissa medioissa on ollut vähemmän resursseja omien uutisaiheiden kaiveluun muista aihepiireistä, jolloin potentiaalisia siteerausuutisia on mahdollisesti tullut tarjolle tavanomaista vähemmän.
Ja kun meillä omat resurssit ovat olleet kiinni ajankohtaisessa koronauutisoinnissa, niin on ollut vähemmän mahdollisuuksia tarttua muiden aiheisiin.
vastaava päätoimittaja Minna Holopainen
Pidemmät verkkojutut verottavat
STT:n siteeratuimmat -listaus on ilmestynyt Suomen Journalistiliiton ammattilehdessä Journalistissa vuodesta 2011 lähtien.
Hieman yli vuoden takaisessa blogikirjoituksessa Holopainen arvioi muiden medioiden kiinnostuksen osoittavan, että uutistoimiston tekemälle uutisvoittoja mittaavalle koosteelle on edelleen tilausta. Holopainen sanoi tuolloin, että siteerausselvitys tarjoaa runsaasti mielenkiintoista dataa paitsi uutistoimiston omista toimintatavoista myös ympäröivästä mediatodellisuudesta.
Holopaisen mukaan STT:ssä ei olekaan tavoiteltu siteerausten vähentämistä. Ilman koronavuodenkin vaikutuksia kokonaissiteerausmäärän putoaminen on luonnollista seurausta omista lähtökohdista tapahtuvasta tavoitteenasettelusta.
Olemme halunneet palvella paremmin verkkolukijoita. Olemme huomanneet, että verkkolukijat kaipaavat nopeasti ja laajasti tietoa hyvin kerrottuna. Kun kirjoitamme nykyään paljon pidemmin päivän kiinnostavimmista aiheista, senhän täytyy olla jostain pois.
Holopaisen mukaan analytiikka on osoittanut, että monesti lyhyet ”irtojutut” jäävät asiakaspäässä vähemmälle käytölle. Osa siteerauksista on luonteeltaan tällaisia, mikä osaltaan selittää niiden vähenemistä.
Tehdään mieluummin kunnolla sitä, mikä arvioidaan kiinnostavimmaksi ja tärkeimmäksi.
Merkki uutistyössä onnistumisesta
Journalisti haastatteli hiljattain STT:ssä aikanaan työskennellyttä Johan Jaakkolaa, jonka idean pohjalta siteerausselvitystä ryhdyttiin uutistoimistossa ensimmäistä kertaa tekemään.
Jaakkola toimii nykyään Ylen talous ja arki -toimituksessa tuottajana. Hän sanoo Journalistin haastattelussa, että siteeraus on kuin viimeinen niitti uutistyössä onnistumiselle ja että siteeratuksi tuleminen on toimitukselle edelleen yhtä tärkeää kuin kymmenen vuotta sitten.
Journalistin jutussa viime vuoden siteerausmääräksi kerrottiin alun pitäen 730. STT:ssä tehtiin kuitenkin tarkistuslaskenta, koska laskennassa apuna käytettävä järjestelmä oli vaihtunut ja uuden järjestelmän haun huomattiin toimivan toisin kuin aiemmin. Tarkistuslaskennan jälkeen STT julkaisi korjauksen omaan tammikuiseen uutiseensa, ja myös Journalisti teki oikaisun aiheesta.
Lehtikuva 70 vuotta: Yhteistyökumppaneista yhteistoimitukseksi, STT:n ja Lehtikuvan liitto
Suomen Tietotoimisto ja Lehtikuva muuttavat saman katon alle. Näin otsikoitiin STT:n uutinen tammikuussa 2010, jolloin uutistoimisto välitti maailmalle tiedon omasta yritysostostaan. Myyjänä toimi tuolloin Sanoma Oyj:n tytäryhtiö Sanoma News.
Uutisessa kerrottiin, että ”yhteinen uutis- ja kuvatoimisto on maailmalla pikemminkin sääntö kuin poikkeus.” Suomessa kahden uutismedia-alalla toimineen tukkukauppiaan yhdistyminen tapahtui verrattain myöhään, ainakin jos tarkastellaan yritysten historiaa.
STT:n varhaisin edeltäjä Suomen Sähkösanomatoimisto perustettiin jo vuonna 1887. Nykymuodossakin STT:n historian voidaan katsoa yltävän vuoteen 1915 asti, jolloin Suomen Uutistoimisto ja sen kilpailija Sanomalehtien Tietotoimisto yhdistivät voimansa ja uusi osakeyhtiö sai nykyisen nimensä. Vuonna 1951 perustettu Lehtikuva ehti sekin toimia omillaan monta vuosikymmentä.
Vaadittiin vuosia jatkunutta kulissien takaista työtä, ennen kuin yhdistymisestä tuli mahdollista, kuten seuraavasta käy ilmi.
Vanha kilpailija kaatui
Lehtikuva sai sanomalehtimarkkinoille kilpailijan varsin pian perustamisensa jälkeen, kun Hufvudstadsbladet perusti Pressfoto-kuvatoimiston vuonna 1954. Suoraa kilpailua kuitenkin hillitsi se, että Lehtikuvan perusstrategiana oli pitkään palvella Sanoma Osakeyhtiön lehtiä, kirjoittaa Risto Jussila kirjasessaan ”Ei sanaa ilman kuvaa – Lehtikuva Oy:n kuusi vuosikymmentä” (2011).
Jussilan mukaan erään myöhemmän vertailun perusteella Helsingin ulkopuolisista sanomalehdistä suurin piirtein puolet käytti Lehtikuvan ja toinen puolikas Pressfoton kuvia. Vuosien vieriessä kahden kuvatoimiston kilpailuasetelma kuitenkin kiristyi.
1980-luvun lopulta lähtien Pressfoton omistuspohjassa tapahtui useita muutoksia. Yhtiö ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja lopulta konkurssiin vuonna 1996. Kun kotimaan kuvamarkkinoille jäi jäljelle yksi selkeästi sanomalehtiasiakkaisiin keskittynyt kuvatoimisto, oli Suomen Tietotoimiston ja Lehtikuvan mahdollista syventää yhteistyötään.
2000-luvun alkupuolella yhteistyö tarkoitti esimerkiksi työlistojen vaihtoa. STT Mediapalveluiden asiakaspäällikkö Tommi Peltoniemi työskenteli tuolloin uutistoimiston ulkomaanosastolla. Hän kertoo, että osaston toimitussihteeri soitti päivittäin Lehtikuvalle ja varmisti, että päivän pääaiheisiin löytyi kuvia kuvatoimiston tarjonnasta.
Ulkomaan feature-juttujen kuvitus oli myös tärkeä varmistaa, ja on toki edelleen.
asiakaspäällikkö Tommi Peltoniemi
Keskusteluista kaupan hierontaan
Vakavammat keskustelut STT:n ja Lehtikuvan yhdistämisestä alkoivat vuosituhannen alussa, Risto Jussila kirjoittaa. STT:n silloinen toimitusjohtaja ja päätoimittaja Mikael Pentikäinen koki, että yhdistyminen olisi kummankin yhtiön kannalta hyvä ratkaisu. Vaikka keskusteluyhteys Sanoma-konsernin (tuolloin SanomaWSOY) johtoon oli olemassa, Lehtikuvan toimitusjohtaja Rafaela Seppälä ei ollut erityisen innostunut yhdistymisajatuksesta, Jussila kertoo.
Pentikäinen siirtyi Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtajaksi vuonna 2004, ja uudessa toimessaan hän kehitteli erilaisia yhdistymismalleja. Vuonna 2006 STT:n johtoon taas siirtyi Helsingin Sanomista Mika Pettersson, joka oli Pentikäisen tapaan STT:n ja Lehtikuvan yhdistämisen kannalla. Varsinaiset neuvottelut STT:n ja Sanoman välillä alkoivat vuoden 2008 alussa.
Neuvotteluvaihe kesti pitkään. Kahden vuoden ponnisteluiden jälkeen yrityskaupasta voitiin vihdoin uutisoida. Tämän kirjoituksen alussa mainitun uutisen toinen virke kiteytti syyn siihen, miksi kaupan eteen oli jaksettu ponnistella:
”Suurin osa kummankin yrityksen asiakkaista on päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä, jotka tarvitsevat sekä tekstiä että kuvitusta sivuilleen.”
Ensimmäinen koti Kampissa
Yhteisiin tiloihin Kampin Voimataloon STT ja Lehtikuva pääsivät muuttamaan joulukuussa 2010, liki vuosi yrityskauppauutisen jälkeen.
Nykyään kuvahallinnasta ja kumppanuuksista vastaava päällikkö Johanna Oksanen oli aloittanut oman Lehtikuva-uransa vuonna 1994. Hän muistelee, että yrityskaupasta kertomisen jälkeen yhdistymistä odotettiin mielenkiinnoilla.
Koettiin järkeväksi, että kuva ja teksti yhdistyvät. Toki kahden pitkät perinteet omaavan yrityksen ja työkulttuurin yhdistäminen myös mietitytti.
päällikkö (kuvahallinta ja kumppanuudet) Johanna Oksanen
Oksasen mukaan epäilyt hälvenivät, kun työntekijät pääsivät vihdoin saman katon alle tutustumaan uusiin kollegoihinsa, ja STT:n työkulttuuri tuli tutuksi.
Tammikuusta 2019 lähtien yhdistyneen uutis- ja kuvatoimiston koti on sijainnut Helsingin Ruoholahdessa. Koronakriisin takia uutistoimitus tosin siirtyi keväällä 2020 nopeassa tahdissa työskentelemään pääosin etänä, ja sama malli jatkuu keväällä 2021.
.
Suomen Tietotoimisto osti Lehtikuvan vuonna 2010. Lehtikuvan perustamisen 70-vuotisjuhlavuoden merkeissä STT:n kotisivujen blogissa julkaistaan kuluvan vuoden aikana kuvatoimiston historiaan liittyviä blogikirjoituksia. Marraskuussa Päivälehden Museossa Helsingissä aukeaa Lehtikuvan juhlanäyttely.